Runoja ja haaveiluja

Kylmät kädet etsii puhelinta.
Haluisin vaan, että sä tietäisit mun olevan "kunnossa."
Ja kun mä lopulta olen soittamassa sulle.
En löydä numeroas.
Enhän mä edes etsiny sitä tosissani.
Koska kyllähän mä koko aika muistin ettet sä enää ole täällä.

Lasittunu katse yrittää löytää jonkun.
Ees yhen ihmisen joka ymmärtäis sen olon.
Ei sanois että on pahoillaan sinun poismenostas.
Ottais vaan kädestä kiinni.
Tai halais.
Se auttais niin paljon enemmän kun sanat.

Kohta taas lumi peittelee maan alleen.
Kesän hajut vaihtuu syksyn kautta talven rauhallisuuteen.
Ne sadat hautakynttilät loistaa paljon kauniimmin pimeydessä.
Mä tarttuisin mun ystävää kädestä ja voisin heikosti hymyillä sun muistolles.
Jos sä näet mut vielä sieltä missä meetkin.
Jos sä huomaat että osaan jo nauraa aidosti.
Että mä osaan hymyillä ihmisille jotka mulle hymyilee.
En vaan katso enää pahasti ja kävele pois.
Nii et saa luulla että oisin unohtanu sinut.

Mulla on jokapäivä ikävä.
Onhan kaikilla ikävä jotakin.
Kyllähän nekin on silti oppinu taas hymyilemään.
Koska on pakko.
En pelkää näyttää ikävääni.
Mut joskus sen sisällä pitäminen on vaan hyvä.
Kuhan vaan tiedät että ainakun nauran, muistan sut.
Ne monet kerrat kun istuttiin ukkosella keittiössä.
Sä kerroit juttujas, ja mä kuuntelin.
Sulla oli joka kerta jotain uusia "tarinoita".
Mut ukkosen jälkeen mun oli mentävä.

Huuliharpun sävelet jäi kaikumaan mun päähän.
Se tuttu laulu jota soitit, ei häviä koskaan mun mielestä.
Kun kuulin että lähtisit, en mä sillon osannu sitä ajatella.
En tienny miten kipeeltä se tuntuis kun jäisinkin "yksin".

Pari ystävää on saanu mut hymyilemään.
Ne on saanu mut tajuamaan, et vaikka sun elämäs jäi vaan kauniiks hetkeksi.
Mun on silti elettävä omaani niin kauan kun on tarkotettu.
Oon puhunut susta niille paljon.
Niiden seurassa voin itkeä tai nauraa.
Monesti oon ollu niille liian huono frendi.
Silti ne on pysyny mun vierellä.
Teen parhaani, etten satuttais enää yhtäkään niistä ikinä.<3