3 Ovea
Mä seison keskellä tietä, tuijotan sitä kuollutta jänistä. Se oli siinä jo viime viikolla. Ja sitä edellisellä. Ja vaikka mä aina vienkin sen tien reunalle, se on joka yö palannu keskelle tietä.
Mä käännyny juoksemaan pois, mut ilmestys mun takana saa mut jähmettymään. Vanhan miehen kasvot tuijottaa mua vakavina. Mies laittaa kädet taskuihinsa ja katoaa hetkessä.
Samassa mä seisonkin sairaalan tyhjällä käytävällä, pidän käsillä kipeää päätä ja huokailen avuttomasti. Nojailen lasiseen palkinto vitriiniin, kun ohitseni kävelee hoitaja.
"Mä tarvitsen apua.." Koetan pyytää pienesti.
Hoitaja kääntää katseensa muhun, taas se sama vanha mies, roikottaa kädessään auton alle jäänyttä jänistä.
Sairaalan seinät alkavat kaventua ja mä tunnen tukehtuvani. Ei auta että yskin, eikä sekään kun koetan huutaa.
"Tip, Tip, Tip..." Vesihana valuttaa taas vettä hukkaan, saa mun kynän liikkeen pysähtymään. Mä olin yksin siellä serkkujen vanhalla mökillä, jonka olohuoneesta oli liian pitkä matka keittiöön. Liian pitkä ja kammottava käytävä jonka varrella oli 3 ovea.
"Tip Tip Tip" Juoksen kraanan luo ja väännän sen sammuksiin.
Käännän selkäni vesihanalle ja tuijotan liian pitkää käytävää. kolmea ovea joihin pääsy oli kiellettyä. Joihin mielikuvitukseni rakentaa erilaisia kammottavia asioita, Ovia joiden takana piileksii jokin synkkä salaisuus.
Juoksen käytävän läpi, koetan selvittää tieni olohuoneeseen. Siinä se taas seisoi, mies tieltä ja sairaalasta, roikottaen edelleen jänistä. Se istui minun paikallani ja hymyili ilkeästi. Ja vaikka mä olen hänestä puhunutkin joskus, ei minua kukaan usko.
"Ei ole mitään jänistä, eikä miestä. Sinun serkuillasi ei ole mökkiä ja sen tippojen äänen sä olet kehittänyt päästäsi."
Ehkä ne on oikeassa, miten mä öisin voisin päästä pois tästä lukitusta huoneesta, tästä jonka ympärillä on vaan metsää ja pimeää. Ehkä mä oikeasti vaan kuvittelin kaiken. Ja ehkä joskus mä vielä saisin siitä vanhasta miehestä ystävän?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti