"Kävele varovasti isoveli" Osa 3
Kun mä lopulta sanon heipat Panulle, ja nousen torin penkiltä kello alkaa olla jo 5.
Mä laahustan Artun oven taakse. Se tulee unisena avaamaan oven ja säpsähtää mut nähdessään.
-Anni, onko kaikki kunnossa? Arttu kysyy ja hankaa silmiään.
-En saanu vaan unta. Vastaan hiljaa ja kävelen sisälle.
Mä painaudun Artun viereen nukkumaan. Ja vajoan uneen. Unessa seison Syhylän rannalla, laiturilla yksin.
Kaatosade hakkaa maahan, ja inhottava pelon tunne valtaa mielen. Samassa horjahdan laiturilta veteen, ja vaikka kuinka yritän en pääse pinnalle. Jokin tuntuu vetävän minua pohjaan. Yhtäkkiä tunnen käden tarttuvan jonkun käteen, jonkun joka vetää minut pinnalle. Nostaa laiturille ja halaa.
-Sisko, Auta minua. Jukka seisoo edessäni kasvot verillä.
Samassa ponnahdan ylös sängystä.
-Jukka on elossa! Mä huudahdan ajattelematta.
Arttu säpsähtää taas hereille.
-Meijän on mentävä ettimään sitä! Se on jossain siellä metässä, ja meijän on pakko löytää se ennen kun on liian myöhä. Mä kiljahdan.
Arttu nousee sängystä salaman nopeesti.
-Sä näit vaan unta rakas. Se lohduttaa mua varoen.
Mä suutun ja alan vetää vaatteita päälleni.
-Lähetkö sä mukaan? Vai menenkö mä yksin!? Kiljahdan Artulle.
Arttu vetää vaatteet päälleen ja me juostaan autolle.
-Mä etin vaikka koko sen metän läpi, mä tiiän että Jukka on siellä. Niiskutin hysteerisesti.
Samassa mun puhelin soi.
-No? Sähähdän äidille.
-Jukka on löytyny. Äiti sanoo hiljaa ja sen ääni murtuu.
-Onko se kotona? Mä kysyn peläten vastausta.
-Anni, Jukka on sairaalassa. Se on saanu pahoja iskuja päähän,ennuste olis parempi jos Jukka olis heti saatu hoitoon. Eikä lääkärit osaa sanoa mitään tulevasta, On varmaan parempi että sinä oot Artun kanssa siellä, kun että näkisit Jukan näin pahassa kunnossa. Äiti kertoo vaisusti.
-Äiti, me tullaan sinne heti. Sanoin ja purskahdin itkuun.
Arttu pysäyttää auton nopeasti.
-Mitä nyt? Onko ne löytäny Jukan? Arttu hilahtaa.
-Jukka on sairaalassa, saanu pahoja iskuja päähän. Kukaan ei osaa sanoo miten käy. Mä koetan kertoa itkun seasta.
Sairaalan piha on hiljainen, me kävellään Artun kanssa lasiovista sisään, mennään hissillä toiseen kerrokseen ja kuljetaan kapean käytävän toiseen päähän, jossa äiti istuu katse suunnattuna jonnekkin kauas ulos ikkunasta.
Mä istun äidin viereen huulta purren, enkä tiedä mitä sanoa.
Äiti kietoo kädet ympärilleni ja antaa kyynelten valua pitkin poskia.
-Ai, hei Arttu. Äiti sanoo ja luo pienen hymyn Artulle.
-Moi. Arttu vastaa pienesti.
Mä nousen seisomaan ja vilkaisen oven ikkunasta huoneeseen missä Jukka makaa, Isä istuu Jukan vieressä sängyn vierellä olevalla penkillä, ja pitää poikansa kädestä lujasti kiinni.
-Voiko Jukka parantua? Arttu kysyy multa kuiskaten.
-Voi miten pienen ja avuttoman näkönen se on. Mä sanon ja maistan suolaisen maun huulillani.
Arttu kietoo kädet ympärilleni, kun isä kävelee ulos Jukan huoneesta.
-Te voitte mennä sinne. Isä sanoo, sitten se halaa meitä lujasti.
-Pidä huolta tuosta tytöstä. Se sanoo Artulle ja puristaa tämän kättä.
-Varmasti. Arttu vastaa pidätellen kyyneleitä.
Huoneen seinät hehkuu valkeutta. Kävelen veljen vierelle hiljaa, ja katselen vaiti sen kasvoja.
Silmän aluset on tummuneet ja hymy on poissa. Veljen hengitys on raskasta, eikä käsi purista takaisin niinkuin sillon kun oltiin pieniä. Silitän varovasti Veljeni hiuksia, ajattelen että siinä sinä olet ja se helpottaa.
Mutta tulisit jo meidän luokse takaisin, sillä me tarvitaan sinua.
Mä istun vielä hetken veljen luona, kunnes nousen ja kävelen takaisin odotustilaan.
Kun isä ja äiti menee Jukan huoneeseen, hissistä pölähtää paikalle tuttu poika.
-Miten Jukka voi? Panu kysyy ja istuu mun viereen.
-Tajuttomana, se sai pahoja iskuja päähän, ei tiedetä vielä oikein mitään. Kerron.
-Poliisi on pidättäny sen Maken. Panu kertoo.
Mä nyökkään.
Nyt on jo 3 päivä kun kävelen sairaalalle väsyneenä, tietämättä mitään Jukan voinnista.
Kuljen sairaalan käytävän läpi ja hetki ennen kuin olen ovella, suljen silmät ja toivon että veli olisi valveilla.
Avaan oven, ja hoitaja seisoo edessäni hiukan hymyillen. Pieni toivon kipinä syttyy sisälleni, mitä jos kuitenkin?
-Jukan tila on parempaan päin. Hoitaja kertoo lempeästi.
-Jukka siis toipuu? Mä kysyn nopeasti.
-No mitään ei voi vielä luvata. Hoitaja sanoo.
Mä hymyilen pienesti kyyneleet silmissä ja rutistan hoitajaa lujasti.
-Kiitos. Mä kuiskaan itkien.
Hoitaja hymyilee entistä lempeämmin ja katoaa sairaalan käytävälle.
Mä istun veljen viereen ja kertoilen sille päivän tapahtumia, jokaisen lauseen jälkeen odotan sen vastaavan, edes hymähtävän jotain. Ehkä vielä jonain päivänä niin käykin?
Mä laahustan Artun oven taakse. Se tulee unisena avaamaan oven ja säpsähtää mut nähdessään.
-Anni, onko kaikki kunnossa? Arttu kysyy ja hankaa silmiään.
-En saanu vaan unta. Vastaan hiljaa ja kävelen sisälle.
Mä painaudun Artun viereen nukkumaan. Ja vajoan uneen. Unessa seison Syhylän rannalla, laiturilla yksin.
Kaatosade hakkaa maahan, ja inhottava pelon tunne valtaa mielen. Samassa horjahdan laiturilta veteen, ja vaikka kuinka yritän en pääse pinnalle. Jokin tuntuu vetävän minua pohjaan. Yhtäkkiä tunnen käden tarttuvan jonkun käteen, jonkun joka vetää minut pinnalle. Nostaa laiturille ja halaa.
-Sisko, Auta minua. Jukka seisoo edessäni kasvot verillä.
Samassa ponnahdan ylös sängystä.
-Jukka on elossa! Mä huudahdan ajattelematta.
Arttu säpsähtää taas hereille.
-Meijän on mentävä ettimään sitä! Se on jossain siellä metässä, ja meijän on pakko löytää se ennen kun on liian myöhä. Mä kiljahdan.
Arttu nousee sängystä salaman nopeesti.
-Sä näit vaan unta rakas. Se lohduttaa mua varoen.
Mä suutun ja alan vetää vaatteita päälleni.
-Lähetkö sä mukaan? Vai menenkö mä yksin!? Kiljahdan Artulle.
Arttu vetää vaatteet päälleen ja me juostaan autolle.
-Mä etin vaikka koko sen metän läpi, mä tiiän että Jukka on siellä. Niiskutin hysteerisesti.
Samassa mun puhelin soi.
-No? Sähähdän äidille.
-Jukka on löytyny. Äiti sanoo hiljaa ja sen ääni murtuu.
-Onko se kotona? Mä kysyn peläten vastausta.
-Anni, Jukka on sairaalassa. Se on saanu pahoja iskuja päähän,ennuste olis parempi jos Jukka olis heti saatu hoitoon. Eikä lääkärit osaa sanoa mitään tulevasta, On varmaan parempi että sinä oot Artun kanssa siellä, kun että näkisit Jukan näin pahassa kunnossa. Äiti kertoo vaisusti.
-Äiti, me tullaan sinne heti. Sanoin ja purskahdin itkuun.
Arttu pysäyttää auton nopeasti.
-Mitä nyt? Onko ne löytäny Jukan? Arttu hilahtaa.
-Jukka on sairaalassa, saanu pahoja iskuja päähän. Kukaan ei osaa sanoo miten käy. Mä koetan kertoa itkun seasta.
Sairaalan piha on hiljainen, me kävellään Artun kanssa lasiovista sisään, mennään hissillä toiseen kerrokseen ja kuljetaan kapean käytävän toiseen päähän, jossa äiti istuu katse suunnattuna jonnekkin kauas ulos ikkunasta.
Mä istun äidin viereen huulta purren, enkä tiedä mitä sanoa.
Äiti kietoo kädet ympärilleni ja antaa kyynelten valua pitkin poskia.
-Ai, hei Arttu. Äiti sanoo ja luo pienen hymyn Artulle.
-Moi. Arttu vastaa pienesti.
Mä nousen seisomaan ja vilkaisen oven ikkunasta huoneeseen missä Jukka makaa, Isä istuu Jukan vieressä sängyn vierellä olevalla penkillä, ja pitää poikansa kädestä lujasti kiinni.
-Voiko Jukka parantua? Arttu kysyy multa kuiskaten.
-Voi miten pienen ja avuttoman näkönen se on. Mä sanon ja maistan suolaisen maun huulillani.
Arttu kietoo kädet ympärilleni, kun isä kävelee ulos Jukan huoneesta.
-Te voitte mennä sinne. Isä sanoo, sitten se halaa meitä lujasti.
-Pidä huolta tuosta tytöstä. Se sanoo Artulle ja puristaa tämän kättä.
-Varmasti. Arttu vastaa pidätellen kyyneleitä.
Huoneen seinät hehkuu valkeutta. Kävelen veljen vierelle hiljaa, ja katselen vaiti sen kasvoja.
Silmän aluset on tummuneet ja hymy on poissa. Veljen hengitys on raskasta, eikä käsi purista takaisin niinkuin sillon kun oltiin pieniä. Silitän varovasti Veljeni hiuksia, ajattelen että siinä sinä olet ja se helpottaa.
Mutta tulisit jo meidän luokse takaisin, sillä me tarvitaan sinua.
Mä istun vielä hetken veljen luona, kunnes nousen ja kävelen takaisin odotustilaan.
Kun isä ja äiti menee Jukan huoneeseen, hissistä pölähtää paikalle tuttu poika.
-Miten Jukka voi? Panu kysyy ja istuu mun viereen.
-Tajuttomana, se sai pahoja iskuja päähän, ei tiedetä vielä oikein mitään. Kerron.
-Poliisi on pidättäny sen Maken. Panu kertoo.
Mä nyökkään.
Nyt on jo 3 päivä kun kävelen sairaalalle väsyneenä, tietämättä mitään Jukan voinnista.
Kuljen sairaalan käytävän läpi ja hetki ennen kuin olen ovella, suljen silmät ja toivon että veli olisi valveilla.
Avaan oven, ja hoitaja seisoo edessäni hiukan hymyillen. Pieni toivon kipinä syttyy sisälleni, mitä jos kuitenkin?
-Jukan tila on parempaan päin. Hoitaja kertoo lempeästi.
-Jukka siis toipuu? Mä kysyn nopeasti.
-No mitään ei voi vielä luvata. Hoitaja sanoo.
Mä hymyilen pienesti kyyneleet silmissä ja rutistan hoitajaa lujasti.
-Kiitos. Mä kuiskaan itkien.
Hoitaja hymyilee entistä lempeämmin ja katoaa sairaalan käytävälle.
Mä istun veljen viereen ja kertoilen sille päivän tapahtumia, jokaisen lauseen jälkeen odotan sen vastaavan, edes hymähtävän jotain. Ehkä vielä jonain päivänä niin käykin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti