"Kävele varovasti isoveli" Osa 2
Arttu nousee sängyltä ja kävelee nopein askelin ovelle.Se avaa oven hämillään ja tuijottaa edessään seisovaa tyttöä.
-Moikka pikkuveli. Punatukkainen tyttö hilahtaa ja rutistaa Arttua.
Tytön takaa sisälle taapertaa pikkuruinen tytön tyllerö, tikkari kädessä ja suu messingillä.
Arttu rutistaa siskoaan ja siskon lasta lujasti.
-Tässä on Anni, minun tyttöystävä ja tässä on mun sisko Sari ja sen lapsi Tia-Maria. Arttu esittelee meidät.
-Moikka. Mä sanon hymyillen ja silmiäni kuivaten.
Arttu hiippailee keittiöön laittamaan kahvia ja me jäädään vaivaantuneeseen hiljaisuuteen istumaan Sarin ja Tia-Marian kanssa.
-Miten kesä lähteny käyntiin? Sari kysyy lopulta.
Hetkeen mä en osaa vastata mitään, pitäiskö alottaa kertomalla kadonneesta veljestä, vai sanoa että kaikki on ihan hyvin?
-Tässähän tämä, Veljen etsinnöissä. Vastaan lyhyesti ja kuulostan kai hieman töykeältä.
Sari ei utele enempää, huomatessaan miten vaikea aihe olisi minulle puhuttavaksi.
-Minkäs ikänen sinä oot? Kysyn Tia-Marialta.
Tyttö katsoo minua hetken ujosti sohvan nojan takaa.
-Niin pieni vielä, etten saa omaa koiraa. Tyttö tuhahtaa.
-Me muutetaan Tia-Marian kanssa tänne kaupunkiin. Sari kertoo.
-Joko teillä on asunto kateltuna? Mä hymyilin ja tuntui mahtavalle jutella pitkästä aikaa jonkun kanssa edes hetki normaalisti.
-Joo, tuolta karhuntieltä. Sari vastasi ja letitti Tia-Marian hiuksia.
Arttu tuli nolona keittiöstä olohuoneeseen.
-Mulla ei oo maitoo, pärjäättekö te jos haen tuosta torin toiselta puolelta? Arttu kysyy.
Mä nyökkään vastaukseksi.
-Arttu on hieno poika. Sari sanoi kun ovi Artun perässä sulkeutui.
Mä nyökkään.
-Oletko sä nähny meidän vanhempia vielä? Sari jatkaa.
-En vielä, kaikki on ollu vähän sekasin veljen katoamisen jälkeen. Mä huokaisin.
-Oliko se sinun veli joka katos tuosta uima-rannalta? Siitä oli muistaakseni perjantain lehessä jotain juttua. Sari hätkähtää.
-Joo, Jukasta se juttu oli. Vastaan.
Sari laittaa käden mun olkapäälle.
-Voin vaan kuvitella miten hankalaa kaikki on just nyt. Se sanoo ja katsoo mua kyyneleet silmissä.
-Ei tiiä miten pitäis suhtautua mihinkään. Pitäiskö vaan jaksaa ajatella että Jukka tulee kotiin kunnossa. Huokaisen ja säpsähdän puhelimen sointiin.
-Anni.. Vastaan väsyneenä.
-Vapaaehtoset etsijät oli löytäny uima-rannan metsästä Kaulakorun, ja ne tahtois tietää että onko se mahdollisesti Jukan. Äiti sanoo puhelimeen ääni väristen.
-Ne vei sen poliisilaitokselle, ja me mennään kai kohta isäs kanssa käymään siellä, jos se koru sitten on Jukan, niin etsinnät siitä metsästä jatkuu. Äiti kertoo, miltein itkuun purskahtaen.
-Okei, mä tulen äiti. Pihahdin äänettömästi.
Selitin Sarille tapahtuneen ja lähdin nopein askelin kotiin.
Isä pysäyttää auton poliisilaitoksen parkkipaikalle, ja mä nousen autosta kädet täristen ja sydän jyskyttäen. Sisällä hääräilee poliiseja ja pukumiehiä. Ja kun me istahdetaan eteisen penkille niin jo hetken päästä meidän luo tulee harmaa pukuinen mies.
-Aaltosia? Se kysyy säälivä ilme kasvoillaan.
-Mikko Aaltonen. Isä toteaa pala kurkussa.
Äiti tarttuu minua kädestä, kun me noustaan ja kävellään kohti miehen työhuonetta. Tuntuu kuin olisin hidastetun filmin keskellä, Mies nostaa pienen muovipussukan pöytälaatikosta.
Tuijotan kaulakorua vaiti, se tosiaan on Jukan koru. Sama koru joka veljellä oli kun me viimeisen kerran nähtiin ennen katoamista. Sama koru jonka Jukalle annoin pentuna hiekkalaatikolla ja Jukka lupasi pitää sen aina mukanaan, Korun jossa komeili pieni sydän ja lukko johon vain minun kaulakoruni avain mahtui.
-Se on Jukan.. Kuiskasin vaikeasti ja painauduin isän kainaloon.
Isä pitää minut lähellään, rutistaa ja sanoo että kaikki järjestyy kyllä. Lupaa ettei koskaan päästä minusta irti.
Me lähdetään ulos poliisilaitokselta, lasiovet meidän perässä sulkeutuu.
Makaan sängylläni puhelin kädessä, Miksi et voisi soittaa jo rakas veli? Soittaisit ja kertoisit että kaikki on hyvin, että olisit vain tarvinnut hetken omaa rauhaa ja nyt voisit tulla kotiin.
Ikkunan takana kesäyö on kauneimmillaan, nuorten nauru kuuluu huoneeni ikkunan alta. Enkä vain saa unta.
Pitkän sängyssä pyörimisen jälkeen nousen ylös ja kävelen lämpimään yöhön kaupungille.
Kuljen puiston kautta torille ja istahdan sen laidalla olevalle penkille.
-Jukkaa ei oo löydetty? Tuntematon jätkä istuu mun viereeni.
-Kuka sä olet? Mä säpsähdän.
-Panu vaan. Se vastaa.
-Mistä sä Jukan tunnet? Mä utelen.
-Näin sen sillon pari iltaa ennen sen katoamista se puolusti mua, kun isommat kundit kävi päälle. Panu kertoo.
-Ketä ne kundit oli? Mä alan kiinnostua Panun puheista entistä enemmän.
-Joku Make ja Kimmo ja Risto, Olin lenkillä, ja ne kävi humalassa riehumaan. Panu kertoo.
-Lähettiin siitä sit Jukan kanssa yhtämatkaa poispäin sen tappelun jälkeen, niin huutelivat perään vaikka mitä uhkauksia, mutta ei me niitä sillon ees tosissamme otettu. Sitä vaan pelkään ettei olis tämä porukka jotenkin tekemisissä tuon Jukan katoomisen kans.. Panu sanoo varovasti.
-Onko ne suhun ollu missään yhteyksissä? Mä kysyn.
-No tässä yks päivä näin sen Maken tuossa baarin edessä, ei se puhunu mulle mitään. Ei ees vilkassu muhun päin. Panu vastaa.
Mä lasken katseen maahan, ja tunnen entistä vahvemmin sen että se miesporukka oli Jukan katoamis iltana ollu liikkeellä..
-Moikka pikkuveli. Punatukkainen tyttö hilahtaa ja rutistaa Arttua.
Tytön takaa sisälle taapertaa pikkuruinen tytön tyllerö, tikkari kädessä ja suu messingillä.
Arttu rutistaa siskoaan ja siskon lasta lujasti.
-Tässä on Anni, minun tyttöystävä ja tässä on mun sisko Sari ja sen lapsi Tia-Maria. Arttu esittelee meidät.
-Moikka. Mä sanon hymyillen ja silmiäni kuivaten.
Arttu hiippailee keittiöön laittamaan kahvia ja me jäädään vaivaantuneeseen hiljaisuuteen istumaan Sarin ja Tia-Marian kanssa.
-Miten kesä lähteny käyntiin? Sari kysyy lopulta.
Hetkeen mä en osaa vastata mitään, pitäiskö alottaa kertomalla kadonneesta veljestä, vai sanoa että kaikki on ihan hyvin?
-Tässähän tämä, Veljen etsinnöissä. Vastaan lyhyesti ja kuulostan kai hieman töykeältä.
Sari ei utele enempää, huomatessaan miten vaikea aihe olisi minulle puhuttavaksi.
-Minkäs ikänen sinä oot? Kysyn Tia-Marialta.
Tyttö katsoo minua hetken ujosti sohvan nojan takaa.
-Niin pieni vielä, etten saa omaa koiraa. Tyttö tuhahtaa.
-Me muutetaan Tia-Marian kanssa tänne kaupunkiin. Sari kertoo.
-Joko teillä on asunto kateltuna? Mä hymyilin ja tuntui mahtavalle jutella pitkästä aikaa jonkun kanssa edes hetki normaalisti.
-Joo, tuolta karhuntieltä. Sari vastasi ja letitti Tia-Marian hiuksia.
Arttu tuli nolona keittiöstä olohuoneeseen.
-Mulla ei oo maitoo, pärjäättekö te jos haen tuosta torin toiselta puolelta? Arttu kysyy.
Mä nyökkään vastaukseksi.
-Arttu on hieno poika. Sari sanoi kun ovi Artun perässä sulkeutui.
Mä nyökkään.
-Oletko sä nähny meidän vanhempia vielä? Sari jatkaa.
-En vielä, kaikki on ollu vähän sekasin veljen katoamisen jälkeen. Mä huokaisin.
-Oliko se sinun veli joka katos tuosta uima-rannalta? Siitä oli muistaakseni perjantain lehessä jotain juttua. Sari hätkähtää.
-Joo, Jukasta se juttu oli. Vastaan.
Sari laittaa käden mun olkapäälle.
-Voin vaan kuvitella miten hankalaa kaikki on just nyt. Se sanoo ja katsoo mua kyyneleet silmissä.
-Ei tiiä miten pitäis suhtautua mihinkään. Pitäiskö vaan jaksaa ajatella että Jukka tulee kotiin kunnossa. Huokaisen ja säpsähdän puhelimen sointiin.
-Anni.. Vastaan väsyneenä.
-Vapaaehtoset etsijät oli löytäny uima-rannan metsästä Kaulakorun, ja ne tahtois tietää että onko se mahdollisesti Jukan. Äiti sanoo puhelimeen ääni väristen.
-Ne vei sen poliisilaitokselle, ja me mennään kai kohta isäs kanssa käymään siellä, jos se koru sitten on Jukan, niin etsinnät siitä metsästä jatkuu. Äiti kertoo, miltein itkuun purskahtaen.
-Okei, mä tulen äiti. Pihahdin äänettömästi.
Selitin Sarille tapahtuneen ja lähdin nopein askelin kotiin.
Isä pysäyttää auton poliisilaitoksen parkkipaikalle, ja mä nousen autosta kädet täristen ja sydän jyskyttäen. Sisällä hääräilee poliiseja ja pukumiehiä. Ja kun me istahdetaan eteisen penkille niin jo hetken päästä meidän luo tulee harmaa pukuinen mies.
-Aaltosia? Se kysyy säälivä ilme kasvoillaan.
-Mikko Aaltonen. Isä toteaa pala kurkussa.
Äiti tarttuu minua kädestä, kun me noustaan ja kävellään kohti miehen työhuonetta. Tuntuu kuin olisin hidastetun filmin keskellä, Mies nostaa pienen muovipussukan pöytälaatikosta.
Tuijotan kaulakorua vaiti, se tosiaan on Jukan koru. Sama koru joka veljellä oli kun me viimeisen kerran nähtiin ennen katoamista. Sama koru jonka Jukalle annoin pentuna hiekkalaatikolla ja Jukka lupasi pitää sen aina mukanaan, Korun jossa komeili pieni sydän ja lukko johon vain minun kaulakoruni avain mahtui.
-Se on Jukan.. Kuiskasin vaikeasti ja painauduin isän kainaloon.
Isä pitää minut lähellään, rutistaa ja sanoo että kaikki järjestyy kyllä. Lupaa ettei koskaan päästä minusta irti.
Me lähdetään ulos poliisilaitokselta, lasiovet meidän perässä sulkeutuu.
Makaan sängylläni puhelin kädessä, Miksi et voisi soittaa jo rakas veli? Soittaisit ja kertoisit että kaikki on hyvin, että olisit vain tarvinnut hetken omaa rauhaa ja nyt voisit tulla kotiin.
Ikkunan takana kesäyö on kauneimmillaan, nuorten nauru kuuluu huoneeni ikkunan alta. Enkä vain saa unta.
Pitkän sängyssä pyörimisen jälkeen nousen ylös ja kävelen lämpimään yöhön kaupungille.
Kuljen puiston kautta torille ja istahdan sen laidalla olevalle penkille.
-Jukkaa ei oo löydetty? Tuntematon jätkä istuu mun viereeni.
-Kuka sä olet? Mä säpsähdän.
-Panu vaan. Se vastaa.
-Mistä sä Jukan tunnet? Mä utelen.
-Näin sen sillon pari iltaa ennen sen katoamista se puolusti mua, kun isommat kundit kävi päälle. Panu kertoo.
-Ketä ne kundit oli? Mä alan kiinnostua Panun puheista entistä enemmän.
-Joku Make ja Kimmo ja Risto, Olin lenkillä, ja ne kävi humalassa riehumaan. Panu kertoo.
-Lähettiin siitä sit Jukan kanssa yhtämatkaa poispäin sen tappelun jälkeen, niin huutelivat perään vaikka mitä uhkauksia, mutta ei me niitä sillon ees tosissamme otettu. Sitä vaan pelkään ettei olis tämä porukka jotenkin tekemisissä tuon Jukan katoomisen kans.. Panu sanoo varovasti.
-Onko ne suhun ollu missään yhteyksissä? Mä kysyn.
-No tässä yks päivä näin sen Maken tuossa baarin edessä, ei se puhunu mulle mitään. Ei ees vilkassu muhun päin. Panu vastaa.
Mä lasken katseen maahan, ja tunnen entistä vahvemmin sen että se miesporukka oli Jukan katoamis iltana ollu liikkeellä..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti