"Kävele varovasti isoveli"
Seison veljen huoneen ovella ja voin tuskin hengittää. Mieltä raastaa epätietoisuus siitä missä Jukka mahtaa olla, mitä jos kuitenkin on käynyt se mitä ei tahtoisi edes ajatella. Mitä jos Jukka on kuollut?
Istahdan veljen sängylle ja palaan menneiden päivien tapahtumiin.
Lauantai-iltana me istuttiin Jukan kanssa keittiössä, luettiin Aku-ankkaa ja valitettiin vuorotellen tekopulaa.
Kunnes lopulta Jukan ystävä Arttu soitti ja pyysi meitä ulos juhlistamaan tuoretta ajokorttiaan.
Joskus illalla 9 jälkeen me sitten kömmittiinkin Artun ikivanhaan Volvoon.
-Vaarin vanha auto. Arttu naurahti nopeasti.
Arttu kaarsi pois meidän pihatieltä ja Jukka näpräsi rikkinäistä kasettisoitinta.
Minä taas tuijotin silmät kiiluen taustapeilin kautta Arttua, Sen hiukset loisti auringon valossa ja siniset silmät tuijottivat keskittyneinä tietä.
Me ajettiin syrjäisemmän metsätien kautta uimarannalle ja kömmittiin laiturille ilta-aurinkoon.
Jossain vaiheessa iltaa Jukan puhelin soi, veli siirtyi syrjempään juttelemaan, ja jälkeenpäin ajateltuna hän muuttui levottomaksikin.
-Tule meille yöks. Arttu hymyili ujona, kun me istuttiin vierekkäin laiturilla ja uiteltiin jalkoja viileässä vedessä.
-Ai minä? Eihän me edes tunneta? Säpsähdin ajatuksistani.
Arttu ei ehtinyt vastata enää mitään, kun Jukka rumisteli takaisin laiturille.
-Mä voisin kävellä kotiin, kun pitää hakea yks levy kaverilta. Jukka hymyili vaisusti.
Enhän mä osannut edes kuvitella että Jukka katoasi.
Enhän mä silloin voinut tietää että se oli ehkä viimeinen kerta kun naurahdan : "Kävele varovasti isoveli."
Me jäätiin Artun kanssa kahdestaan rantaan, kun Jukka katosi yöhön.
Sinä yönä jokin mun sydämessä muuttui.
Sen yön mä tunsin olevani maailman onnellisin tyttö, kun istuin Artun sängyllä ja kuuntelin sen pehmeää ääntä.
Kun sain nukahtaa sen kainaloon rauhassa.
Arttu asuu yksin yksiössä, kävelymatkan päässä meiltä. Silti se lupas viedä mut aamulla kotiin.
Kun mä sitten sunnuntai aamuna heräsin, ja vilkasin kelloa puhelimesta, mä säpsähdin.
3 puhelua joista jokainen oli Jukalta. Ja puhelut oli soitettu kolmen aikaan yöllä.
Nopeasti etsin kännykästä veljen numeron ja yritin soittaa. Mutta numeroon ei saatu yhteyttä.
Samantien nousin ylös, vedin farkut jalkaan ja juoksin raput alas suorinta tietä kotiin.
Avasin kotioven ja vastassa oli vain aamun lehti. Ja eteisen käytävällä iloisesti hymyilevät vanhemmat.
-Missäs se nuoriso yönsä vietti? Isä naurahti.
-Jäikö se Jukka jonkun tytön luokse? Äiti vinkkasi silmää.
Aamun lehti putosi kädestäni lattialle jalkojeni juureen.
-Eikö Jukka oo tullukkaan kotiin? Kysyin järkyttyneenä.
Isä pyöräytti hämillään päätään.
-Se lähti eilen jo 11 aikaan Syhylän rannalta kotiin. Me jäätiin Artun kanssa vielä sinne. Jukka aiko kävellä jonkun kaverin kautta, hakemassa jonkun levyn lainaan, ja äsken huomasin että se oli yöllä yrittäny mulle soittaakkin. Selitin hädissäni.
-Kenen kaverin? Ai Taipaleen Artun kanssakko sinä olit? Ootko sinä soittanu Jukalle? Äiti kiihtyi.
-Taipaleen Artun kanssa me oltiin, siellä minä yönkii olin. En minä saanu Jukkaan yhteyttä. Niiskutin hädissäni ja lysähdin istumaan vasten eteisen seinää.
Hetken päästä tunsin isän kädet ympärilläni, ja kuulin äidin istuvan keittiön natisevalle penkille ja soittavan poliisille.
-Isä minua pelottaa. Kuiskasin vaisusti.
-Jukka tullee varmasti kotiin iltaan mennessä. Isä rauhoitteli kyynel silmin.
Mä kaivoin puhelimen taskustani ja soitin Artulle.
-Noni. Katosit aamulla? Arttu ihmetteli.
-Jukka on kadonnu. Niiskautin puhelimeen.
Sunnuntai aamu vaihtui illan kautta yöksi ja sateiseksi Maanantai aamuksi.
Poliisi aloitti Jukan katoamisen tutkinnan, mutta kaikki tuntui pysyvän ennallaan. Ei jälkeäkään Jukasta.
Niinkuin Jukka ei olisi sinä iltana edes ollut kaupungissa, sillä kenelläkään ei tuntunut olevan mitään havaintoa sen liikkeistä.
Arttu odotti mua jo alhaalla, kun vielä ryystin aamu kahvia ja tuijotin sydän sykkyrällä johonkin kauas.
Lopulta kävelin raput alas ja istuin Artun viereen pelkääjänpaikalle.
-Nukuitko yhtään? Arttu kysyy ja suutelee mua poskelle.
-Kenenköhän luona Jukka kävi illalla? Mä huokasen ajatuksissani.
-Anni, miten sinä jakselet? Arttu kysy uudestaan.
-Lähetään nyt vaan. Inahdin hiljaa.
Me ajettiin Syhylän rantaan ja käveltiin laiturille.Arttu ojensi kätensä ja tartuin siihen lujasti.
-Uskotko sinä että Jukka on kunnossa? Kysyinn Artulta.
Se nyökkäs päättäväisenä.
-Miks ei se sitten tule kotiin? Purskahdin itkuun, ja painauduin vasten Arttua.
Kävelen veljen koulupöydän luo ja kosketan hellästi kesken eräisiä piirroksia, lohikäärmeitä, moottoripyöriä, piirrosta naisesta ja lapsesta joiden kasvoilta loisti pelko. Sivelin sormillani veljen valmistumistodistusta auto-alalta, jonka hän pari viikkoa sitten sai. Ja kuvaa jossa me istutaan vanhan kodin portailla pikku pentuina. Se saa kyyneleet sinkoutumaan silmiini, miten helppoa sillon olikaan.
Jukan katoamisesta on nyt kulunut viikko, eikä poliisin tutkinta edisty, vapaaehtoiset ovat etsineet Syhylän rannan lähimetsistä ja sukulaiset soitelleet meille, kai ne haluavat olla hengessä mukana.
Väsyneenä laahustan ulos kaupungille, ja Artun asunnon ala ovella äiti soittaa.
-Ne on saanu tietoa siitä kaverista jonka luona Jukka oli käyny. Äiti selittää.
-Kuka se oli? Kysyn ja pieni toivon välähdys pistää sydämessä.
-Joku Hakolan Marko, jutellaan kunhan tulet kotiin. Äiti sanoo ja sammuttaa puhelun.
-Hakolan Make? Arttu toisi jo kolmatta kertaa.
-Poliisit vissiin kuulustelee sitä ja tutkii sen asunnonkin. Selitän.
-Hakolan Make ei todellakaan lainais Jukalle mitään levyä, On siinä ollu jotain muuta takana jos Jukka on pitäny siihen jätkänä jotain yhteyttä. Arttu jähmettyy.
-Olisko Marko voinu tehä Jukalle jotain? Kysyn pelokkaana.
-Se jätkä on täys sekopää. Arttu tuhisee.
Se istuu sängylle, huultapurren se katselee ikkunasta ulos.
-Mä en kestä jos Jukalle on sattunu jotain, Vittu se on mulle rakas. Arttu huokasee silmät kyynelistä täyttyen.
Mä istun sen viereen ja otan sen halaukseeni.
-Mitä ikinä onkaan tapahtunu, niin Jukka tietää sen. Kuiskaan pienesti ja purskahdan itkuun.
Samassa ovikello soi..
Istahdan veljen sängylle ja palaan menneiden päivien tapahtumiin.
Lauantai-iltana me istuttiin Jukan kanssa keittiössä, luettiin Aku-ankkaa ja valitettiin vuorotellen tekopulaa.
Kunnes lopulta Jukan ystävä Arttu soitti ja pyysi meitä ulos juhlistamaan tuoretta ajokorttiaan.
Joskus illalla 9 jälkeen me sitten kömmittiinkin Artun ikivanhaan Volvoon.
-Vaarin vanha auto. Arttu naurahti nopeasti.
Arttu kaarsi pois meidän pihatieltä ja Jukka näpräsi rikkinäistä kasettisoitinta.
Minä taas tuijotin silmät kiiluen taustapeilin kautta Arttua, Sen hiukset loisti auringon valossa ja siniset silmät tuijottivat keskittyneinä tietä.
Me ajettiin syrjäisemmän metsätien kautta uimarannalle ja kömmittiin laiturille ilta-aurinkoon.
Jossain vaiheessa iltaa Jukan puhelin soi, veli siirtyi syrjempään juttelemaan, ja jälkeenpäin ajateltuna hän muuttui levottomaksikin.
-Tule meille yöks. Arttu hymyili ujona, kun me istuttiin vierekkäin laiturilla ja uiteltiin jalkoja viileässä vedessä.
-Ai minä? Eihän me edes tunneta? Säpsähdin ajatuksistani.
Arttu ei ehtinyt vastata enää mitään, kun Jukka rumisteli takaisin laiturille.
-Mä voisin kävellä kotiin, kun pitää hakea yks levy kaverilta. Jukka hymyili vaisusti.
Enhän mä osannut edes kuvitella että Jukka katoasi.
Enhän mä silloin voinut tietää että se oli ehkä viimeinen kerta kun naurahdan : "Kävele varovasti isoveli."
Me jäätiin Artun kanssa kahdestaan rantaan, kun Jukka katosi yöhön.
Sinä yönä jokin mun sydämessä muuttui.
Sen yön mä tunsin olevani maailman onnellisin tyttö, kun istuin Artun sängyllä ja kuuntelin sen pehmeää ääntä.
Kun sain nukahtaa sen kainaloon rauhassa.
Arttu asuu yksin yksiössä, kävelymatkan päässä meiltä. Silti se lupas viedä mut aamulla kotiin.
Kun mä sitten sunnuntai aamuna heräsin, ja vilkasin kelloa puhelimesta, mä säpsähdin.
3 puhelua joista jokainen oli Jukalta. Ja puhelut oli soitettu kolmen aikaan yöllä.
Nopeasti etsin kännykästä veljen numeron ja yritin soittaa. Mutta numeroon ei saatu yhteyttä.
Samantien nousin ylös, vedin farkut jalkaan ja juoksin raput alas suorinta tietä kotiin.
Avasin kotioven ja vastassa oli vain aamun lehti. Ja eteisen käytävällä iloisesti hymyilevät vanhemmat.
-Missäs se nuoriso yönsä vietti? Isä naurahti.
-Jäikö se Jukka jonkun tytön luokse? Äiti vinkkasi silmää.
Aamun lehti putosi kädestäni lattialle jalkojeni juureen.
-Eikö Jukka oo tullukkaan kotiin? Kysyin järkyttyneenä.
Isä pyöräytti hämillään päätään.
-Se lähti eilen jo 11 aikaan Syhylän rannalta kotiin. Me jäätiin Artun kanssa vielä sinne. Jukka aiko kävellä jonkun kaverin kautta, hakemassa jonkun levyn lainaan, ja äsken huomasin että se oli yöllä yrittäny mulle soittaakkin. Selitin hädissäni.
-Kenen kaverin? Ai Taipaleen Artun kanssakko sinä olit? Ootko sinä soittanu Jukalle? Äiti kiihtyi.
-Taipaleen Artun kanssa me oltiin, siellä minä yönkii olin. En minä saanu Jukkaan yhteyttä. Niiskutin hädissäni ja lysähdin istumaan vasten eteisen seinää.
Hetken päästä tunsin isän kädet ympärilläni, ja kuulin äidin istuvan keittiön natisevalle penkille ja soittavan poliisille.
-Isä minua pelottaa. Kuiskasin vaisusti.
-Jukka tullee varmasti kotiin iltaan mennessä. Isä rauhoitteli kyynel silmin.
Mä kaivoin puhelimen taskustani ja soitin Artulle.
-Noni. Katosit aamulla? Arttu ihmetteli.
-Jukka on kadonnu. Niiskautin puhelimeen.
Sunnuntai aamu vaihtui illan kautta yöksi ja sateiseksi Maanantai aamuksi.
Poliisi aloitti Jukan katoamisen tutkinnan, mutta kaikki tuntui pysyvän ennallaan. Ei jälkeäkään Jukasta.
Niinkuin Jukka ei olisi sinä iltana edes ollut kaupungissa, sillä kenelläkään ei tuntunut olevan mitään havaintoa sen liikkeistä.
Arttu odotti mua jo alhaalla, kun vielä ryystin aamu kahvia ja tuijotin sydän sykkyrällä johonkin kauas.
Lopulta kävelin raput alas ja istuin Artun viereen pelkääjänpaikalle.
-Nukuitko yhtään? Arttu kysyy ja suutelee mua poskelle.
-Kenenköhän luona Jukka kävi illalla? Mä huokasen ajatuksissani.
-Anni, miten sinä jakselet? Arttu kysy uudestaan.
-Lähetään nyt vaan. Inahdin hiljaa.
Me ajettiin Syhylän rantaan ja käveltiin laiturille.Arttu ojensi kätensä ja tartuin siihen lujasti.
-Uskotko sinä että Jukka on kunnossa? Kysyinn Artulta.
Se nyökkäs päättäväisenä.
-Miks ei se sitten tule kotiin? Purskahdin itkuun, ja painauduin vasten Arttua.
Kävelen veljen koulupöydän luo ja kosketan hellästi kesken eräisiä piirroksia, lohikäärmeitä, moottoripyöriä, piirrosta naisesta ja lapsesta joiden kasvoilta loisti pelko. Sivelin sormillani veljen valmistumistodistusta auto-alalta, jonka hän pari viikkoa sitten sai. Ja kuvaa jossa me istutaan vanhan kodin portailla pikku pentuina. Se saa kyyneleet sinkoutumaan silmiini, miten helppoa sillon olikaan.
Jukan katoamisesta on nyt kulunut viikko, eikä poliisin tutkinta edisty, vapaaehtoiset ovat etsineet Syhylän rannan lähimetsistä ja sukulaiset soitelleet meille, kai ne haluavat olla hengessä mukana.
Väsyneenä laahustan ulos kaupungille, ja Artun asunnon ala ovella äiti soittaa.
-Ne on saanu tietoa siitä kaverista jonka luona Jukka oli käyny. Äiti selittää.
-Kuka se oli? Kysyn ja pieni toivon välähdys pistää sydämessä.
-Joku Hakolan Marko, jutellaan kunhan tulet kotiin. Äiti sanoo ja sammuttaa puhelun.
-Hakolan Make? Arttu toisi jo kolmatta kertaa.
-Poliisit vissiin kuulustelee sitä ja tutkii sen asunnonkin. Selitän.
-Hakolan Make ei todellakaan lainais Jukalle mitään levyä, On siinä ollu jotain muuta takana jos Jukka on pitäny siihen jätkänä jotain yhteyttä. Arttu jähmettyy.
-Olisko Marko voinu tehä Jukalle jotain? Kysyn pelokkaana.
-Se jätkä on täys sekopää. Arttu tuhisee.
Se istuu sängylle, huultapurren se katselee ikkunasta ulos.
-Mä en kestä jos Jukalle on sattunu jotain, Vittu se on mulle rakas. Arttu huokasee silmät kyynelistä täyttyen.
Mä istun sen viereen ja otan sen halaukseeni.
-Mitä ikinä onkaan tapahtunu, niin Jukka tietää sen. Kuiskaan pienesti ja purskahdan itkuun.
Samassa ovikello soi..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti