Elämäni raskain rinne
Kun sinä lähdit,
Veit mukanasi osan minua.
Tänään haudallasi istahdin.
Ikävän kyyneleitä vuodatin.
Kastelin kukat ja tiesin etten voisi siihen jäädä.
Piti nousta ylös.
Kulkea alas elämäni raskain rinne.
Tulla kotiin, jossa sinä et enää odota.
Miksi en enää saa kanssasi edes yhtä päivää,
Yhtä lenkkiä.
Tai kuulla vielä kerran tassusi rapsahdusta.
Metsäreissulla kerran,
Kyyneliin pieni tyttö murtui,
Kun tutkapannan kanssa katosit näkymättömiin.
Lopulta takaisin palasit.
Nyt lauseen lohduttoman ikävästä tuo pienokainen kertoo.
Odottaen sinua,
Vaikka tietää että vasta pilvien päällä nähdään.
Onko se totta,
Että jossain meitä odotat?
Siellä kuussa kuljet,
etkä tunne enää kipuja?
Onhan siellä ne vanhat rakkaat ystävät?
Kai saadaan joskus kaikki olla siellä yhdessä.
Siihen luottaen käyn päivästä toiseen.
Että vielä kyyneleeni turkkisi pois kuivattaa.
Että siellä touhuillesi vielä nauretaan.
Luotan,
Että vielä viereesi saan joskus tulla nukkumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti