Kävele varovasti isoveli osa 8 (Viimeinen)

Koko yön mä valvon, istun Jukan sängyllä ja Jukan pää lepää mun sylissä. Silitän veljen hiuksia ja katselen sen levollisia kasvoja. Mitähän ihmettä veli mahtoi tarkoittaa niillä puheilla, rakastunut väärään ihmiseen.
Välillä veli kääntää kylkeään ja murahtaa pienesti, hymyilee unissaan ja tuhisee mahdottomasti.
Huomaamatta aurinko alkaa taas nousta, yö tuntui kestävän vain hetken, niihin moniin öihin verrattuna,kun veli ei ole ollut täällä.
Jukan puhelin soi vaativaan sävyyn, käskee Jukan nousta jo ylös ja vastata puhelimeen.
Veli ei kuitenkaan nouse, vaan minä pomppaan ylös ja vastaan.
-Anni. sanon ja haukottelen.
-Panu täällä. Tuttu pojan ääni värähtää linjalla.
-Terve, tuo Jukka nukkuu vielä, mutta voin käskee sitä soittamaan sulle kunhan herää. Mä ilmotan nopeesti.
Hetken toisessa päässä linjaa on hiljaista.
-Minä vaan.. Ajattelin kun Jukka on kotiin päässy.. Mietin vaan että.. Panu takeltelee sanoissaan.
-Mitä sinä mietit? Kysyn hyväntahtoisesti naurahtaen.
-Käske sen vaan soittaa mulle, kunhan herää. Moikka. Panu vastaa nopeasti,ja puhelu katkeaa.
Lasken puhelimen pöydälle ja vilkaisen veljeä.
-Voi minun pientä, isoveljeä, että minä sinua rakastan. Kuiskaan ja kävelen ulos huoneesta,ulos kotiovesta, lämpimään kesä aamuun.
               Juoksen puiston läpi, hautausmaan ohi ja syhylän rantaan. Vaikka rintaan ja kylkeen pistää, en pysähdy, kevein askelin juoksen laiturin päähän ja hyppään vaatteet päällä veteen.
Hetken vain polskin vedessä, kunnes lopulta kiipeän takaisin laiturille makaamaan. Tuijottelen pilviä taivaalla, Lampaita ja jos oikein tarkkaan katson saatan hahmottaa pienen lohikäärmeenkin.
-Pois alta! Hopi hopi! Panun ääni kuuluu selkäni takaa. Se juoksee laiturille ja hyppää veteen.
-Hullu! Mä kiljahdan sille pelästyen.
-No näköjään täällä on tapana uida vaatteet päällä nykyään. Panu naurahtaa, ja kiipeää laiturille.
Se köllähtää mun viereen makaamaan ja tuijottelemaan taivasta.
-On se kaukana. Panu tuumaa hiljaa.
Mä käännän pääni Panuun päin.
-Ai mikä? Kysyn kulmiani nostaen.
Panu osottaa sormella taivaalle.
Mä nyökkään pienesti, ja varovainen hymy leviää mun kasvoille.
Kohta vaimeat askeleet lähestyy meitä, mutta ne pysähtyy laiturin päähän.
-Mitä ne täällä makailee? Jukka kysyy.
-Tuu sinäkin! Panu hihkasee veljelle, ja sen ilme kirkastuu.
Jukka kävelee meitä päin, ja mä pinkaisen juoksuun ja hyppään sen kaulaan.
-Noh, varo nyt vähän. Oon vielä aika rampa. Jukka naurahtaa.
Me istutaan laiturille takasin, ja tuijotellaan kukin suuntiimme, jokainen uppoontuneina omiin ajatuksiinsa.
-Anteeks Jukka. Panu kuiskaa todella hiljaa ja tönäisee veljeä kylkeen hellästi.
Jukka säpsähtää ja vilkaisee minuun, mutta mä en ole tietenkään kuullut mitään, Miten muka oisin voinut.
Sillon mun puhelin soi, Arttu soittaa ja kysyy missä mä olen, se sanoo tulevansa rannalle kanssa ihan heti,kun pääsee töistä.
-Mä lähden Arttua vastaan. Ilmoitan ja lähden kävelemään hitaasti tielle päin.
-Minun pitää pyytää anteeks sulta Panu. Idioottihan minä olin, kun aattelin että voisit minusta välittää,
nyt sinäkin saat ihan turhaan kärsiä niistä uhkailuista. Mä kuulen Jukan vielä sanovan.
Mun sydäntä riipaisee, vai ettei Panu muka välittäis? Jos veli tosissaan on rakastunut Panuun? Jos ne olivat sen takia hakanneet veljen ja jättäneet sen metsään? Siksi veli puhui rakastuneensa väärään ihmiseen. Ja Panu soitti aamulla, selvittääkseen asiat.
Kun Arttu ilmestyy näkyviin jo muutaman mutkan jälkeen, mä havahdun ajatuksistani nopeasti. Juoksen sen luo niin lujaa kun pääsen.
Painaudun sitä vasten tiukasti ja huokaisen syvään.
-Sen rakkauden väliin ei tule mikään enää. Mä hymähdän pienesti, silmät kostuen.
Arttu rutistaa minut entistä tiukemmin lähelleen ja suukottaa hiuksiani.
Tartun sitä kädestä ja me lähdetään  yhdessä rannalle päin.
Vähän ennen rantaa, me pysähdytään tielle katsomaan kun Panu ja Jukka istuvat käsi kädessä, ujosti järvelle tuijotellen. Välillä ne vaihtaa pari sanaa ja nauravat yhdessä.
Kyyneleet vierähtelee kuin putouksena poskilleni, kun tuijotan niitä kahta. Arttu pyyhkii kyyneleet poskiltani, ja tuijottaa minua silmiin.
-Minä rakastan sinua, Anni. Se sanoo hiljaa, katsoo ujosti maahan ja potkaisee kengän kärjellä pientä kiveä.
-Niin minäkiin sinua. Vastaan hymyillen. : "Enemmän kuin koskaan ketään muuta."
Lopultakin, se kaikki,  suru ja epätietoisuus, kaikki unettomat yöt ja päivät ikävässä olisi takana.
Lopultakin kaikki voisi olla hyvin, kun meillä vain aina tulee olemaan toisemme.
Ja minä vannon, etten anna enää minkään tulla meidän kenenkään väliin, ikinä.