Istun Jukan kanssa sairaalan kahviossa, me ostettiin kahvit ja pullat.
Veli pääsi lopultakin ylös sängystään ja kunto alkoi kohota, voin vannoa etten koskaan ollut syönyt niin hyviä pullia kahvin kanssa. Ehkä se johtui siitä että sain syödä ne veljeni kanssa.
-Jos et jaksa, niin minä voin syyä sen pullan. Jukka hymyilee.
-No älä yritä! naurahdan sille.
Katsellessani veljeä, joka niin arkisesti istuu vain edessäni ja hörppää kahviaan, katsellen ikkunasta ulos.
Saatan lopultakin ymmärtää, ettei meillä olisi enää mitään hätää.
Kyyneleet vierähtävät poskilleni ja pieneen ääneen totean: " Minua pelotti, ettet sinä enää tulis koskaan takasin."
Veli laskee kahvikupin pöydälle ja siirtyy viereeni istumaan.
- En minä sinua ois voinu jättää. Se tuumaa, ääni värähtäen, kyyneleet silmissä.
Jukka ottaa minut halaukseensa ja kuulen miten hänen sydämensä jyskyttää vahvasti.
Havahdun tilanteesta vasta kun Arttu kävelee meidän luo ja hihkaisee kovaan ääneen.
-Jukka! Illalla sinä lähet minun luokse yöks! Lääkärit sano että pääset kotiin.
Jukka hörppää viimeisetkin kahvinsa kupistaan.
-Ihana palata kotiin. Se sanoo tuijotaen kupin pohjaan.
-Vaikka pakko myöntää, että tulee ikävä noita hoitsuja. Se naurahtaa vielä.
Läpsäytän sitä olkapäähän hellästi.
-Onko ne poliisit muuten käyny sua jututtamassa? Make oli käyny tunnustamassa poliiseille. Oli kertonut keitä siihen porukkaan kuulu. Oli ilman mitään mutinoita ottanu sen tuomionkin vastaan. 2 vuotta kai se istuu. Arttu kyselee ja selittää.
Mä tuijotan sitä suu auki. 2 vuotta, siitä kaikesta tuskasta mitä se jätkä ja sen kaverit meille aiheutti.
2 helvetin lyhyttä vuotta. Siitä että se melkein vei multa mun veljen.
-Eikö multa kysytä mitään? Jukka kysyy.
-No eikö tuo oo ihan hyvä juttu, vaikka pidempäänkin sais istua. Arttu tuhahtaa.
Jukan ilme vakavoituu hetkessä.
-Mä oon kuitenkin nyt tässä, eikö Makekin olis saanu jatkaa elämäänsä. Ei silläkään oo kuitenkaan helppoa ollu. Jukka murahtaa.
-Miten sä voit sanoo noin! Mä kiljahdan.
Arttu tarttuu mua kädestä ja katsoo mua vaativasti.
Mä tyydyn nielemään sanani, mutta viha mun sisältä ei katoa millään.
Kun me kahdeksan aikaan tehdään lähtöä sairaalasta, vatsassa kihelmöi.
Jukka tulisi kotiin. Ja kaikki voisi olla taas kuin ennenkin.
Vai voisiko?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti