Johannes pysähtyi muistaessaan mörön, hän lyyhistyi hangelle ja itki.
"En minä täältä kotiin tule." Hän huokaisi ääneen. Ajatellen kotia, joka oli niin kaukana. Rakkaimpiaan jotka odottaisivat siellä. Hän painautui yhä lujemmin vasten hankea, sulki väsyneet silmänsä ja nukahti, jossain sisällään hän luotti että metsä pelastaisi hänet. Odotti että joku tulisi ja veisi hänet kotiin.
Samaan aikaan Johanneksen äiti istui pienen mökin portailla ja piteli sylissään nukkuvaa vastasyntynyttä tyttö lasta, jonka sormet olivat nyrkissä ja suu myttyrällä. Lapsi oli aivan isänsä näköinen.
"Nuku sinä pikkuinen, mummu kyllä hoitaa, sen että äiti ja isi on pian täällä."
Pikkuinen hymyili unissaan pienen hetken.
Johanneksen äiti kulki tuvan poikki nukkuma huoneeseen, jossa vauvan äiti, Johanneksen vaimo lepäsi.
"Annetaan myö äidin kerätä vielä voimia, kohta äiti herää ja pääset kainaloon." Mummu tuumaili pienelle, joka tuhisi tyytyväisenä, niin onnellisena tietämättä siitä miten julma ja paha maailma osaa olla.
Johannes säpsähti hereille, hän näki pelkkää valkoista maisemaa.
"Mörkö! Perhanan koira tule auttamaan." Johannes hihkaisi.
Samassa jokin narahti ja Johannes tunsi kuinka hänen käteensä tartuttiin.
Vanha rouva seisoi Johanneksen vierellä, katsoi lempeästi miestä, ja asetteli lämmintä kääröä Johanneksen otsalle.
"Olet sairaalassa, sinulla kävi tuuri kun mies hevosen kanssa löysi sinut hangesta." Vanha rouva kertoi.
Johannes irvisti kivusta kun hän koetti vaihtaa asentoaan.
"Ei kai ne muuten sinua olisi huomanneetkaan, vaan joku kulkukoira sinut oli löytänyt ja ilmoitti hevosmiehelle haukkuen." Rouva jatkoi.
"Mörkö." Johannes huokaisi.
"Koira oli väsynyt kyllä itsekin, tuolla se lepäilee kellari kerroksessa, laitoin sille sinne viltin ja lämmintä maitoa, " Nainen kertoili.
Ennen kuin Johannes vajosi uudelleen uneen, hän tunsi tutun tuoksun.
"Äiti." Hän mumisi vielä unen seasta.
