Kuistilla seisoessaan Matias huomasi hämärässä metsässä liikettä. Joku laahusti kohti taloa  Korvia raastavasti vinkuen,tiputtaen hankeen verta.
Johannes otti lumikolan ja tarpoi tulijaa vastaan.
"Voi pieni ystävä.." Johannes huokaisi.
Koira rojahti maahan Johanneksen jalkojen juureen.  Hän nosti koiran varoen lumikolaan ja suuntasi taloa kohti.

"Matti!" Johannes huusi eteisessä.
Mutta vastausta ei kuulunut. Johannes haki tuvan puupenkiltä viltin ja levitti sen tuvan uunin eteen.
Väsyneenä koira jaksoi raahautua viltille.
 Johannes tutki koiran haavaa. Hän haki rohtoa ja sktoi tassun kaulaliinallaan.
"Lepää siinä ystävä.. Kunnes paranet.."

Jatkuu!

Hernekeitto porisi tuvan puu hellalla.
"Minä olen Matti" mies sanoi kattaessaan pöytää.
Johannes nyökkäsi ja katseli ympärilleen .
"Minä niin toivoin että se olisi ollut Matias,kun tulit."Matti huokaisi.
Johannes nielaisi, ei kai Matti tarkoittanut hänen kuollutta ystäväänsä.
"Kuka matias?" Johannes kysyi etsiessään savuke askiaan.
"Poikani, Riekasen Matias." Matti sanoi hiljaa.
Vastaus pysäytti Johanneksen, hän otti lakkinsa päästään ja katsoi Mattia surullisena vaiti.
" Ei! Minun poikani.." Matti nyyhkytti.
Johannes talutti väsyneen Matin makuuhuoneeseen, peitteli tämän ja sammutti valot mennessään..

Jatkuu..

Minä istuin viereesi kerran.. 

Sinua vasten painauduin.

Suukotit hiuksiani.

Olin maailman onnellisin.

Siinä istut vieläkin vierelläin.

Vaikka aikaa kulunut on..

Pidät sylissäsi rakastaen..

Synkät hetkeni nähnyt oot..

Nähnyt sen kun kyyneliin murrun..

Ne hetketkin olet minua vilpittömästi rakastanut.

Kanssani olet iloinut ja surrut..

Jos olisi ikuisuus, 

Sen viettäisin kanssasi..

Mutta meillä on vain tämä elämä..

Sen tahdon viettää luonasi.. <3

Kaunis hiljaisuus..
Pieni tuhina vain..

Muistellessa vanhoja,
Aika kului kuin siivillä..

Menetetty ihminen,
Mielessämme oli..

Pakkashankeen narskui,
Muistoissamme hevosen kaviot.. <3

..

Muistoja,
Pakkas illasta..
Kesän kauniista päivistä..
Yhteisistä metsälenkeistä.

Sinä lensit tänään taivaaseen..
Niin sanoi ystäväni pieni..
"Elä sure, hän takaisin tulee."
Taivaasta vierelles, ja kanssas vielä juoksee..

Kynttilän liekki,
Syksyn sateeseen palamaan jää..
Samaan aikaan rakas,
Hän jää meihin elämään..

Metsän keskellä, lumisessa maisemassa, peloissaan hangessa makasi nuori mies. Johannes.
Aseiden pauhu oli jäänyt hänen taakseen, hän oli paennut sitä jo päiviä.
Kunnes tuupertui viiltävän kylmään hankeen, sulki silmänsä ja vaipui uneen..

Unessa hän oli siellä,näki sodassa kuolleen ystävänsä,jota ei onnistunut pelastamaan. Kuljetti mukanaan, kunnes väsyi..

Johannes havahtuu hangesta, henkäyksiin joita joku puhaltaa hänen kasvoilleen. Avattuaan silmänsä Johannes säpsähtää.
Ruskeat silmät tuijottaa häntä lempeästi.
Musta, uljaan näköinen koira perääntyy kun johannes nousee seisomaan.
Johannes lähestyy koiraa joka murisee peloissaan ja säntää juoksemaan,kadoten syvälle metsään.
Johannes kohauttaa olkapäitään, kaivaa taskustaan patukan ja lähtee seuraamaan koiran jälkiä.
Kuu valaisee hänen tietään, jossain kauempana huhuili pöllö.

Yllättäen metsä vaihtuu pieneksi tieksi, jonka päässä Johannesta odotti autiotalo. Tai siltä se näytti, piha oli lumenpeitossa,lumikola nojasi talon rapistuneeseen seinään. Talon ovi oli lukossa. Kuitenkin Johannes löysi avaimen maton alta..

Talon eteisen seinään nojasi sukset. Ne huomattuaan Johannes hätkähti pelosta,sillä sukset olivat lumiset.
Johannes otti aseen käteensä ja hiipi ovesta sisään..

"Matias? Tulitko kotiin?" kuului vanhan miehen ääni.
Johannes laittoi aseen pois ja käveli makuuhuoneeseen.
"Kuka te olette?" mies kysyi ja laski tärisevin käsin valokuva albumin sängylle.

"Johannes, luulin että talo on tyhjä. "
Mies katseli hetken johannesta pistävän tarkkaan.
"Sota ei ole vielä ohi, eikä se taida loppuakkaan koskaan." mies tuumasi..

Jatkuu jos joku lukkoo. :D

•