Kävele varovasti isoveli osa 5

-Kulta rakas..  Sinä oot nyt nukkunu vähän tavallista pidempään. Äiti niiskauttaa ja rutistaa veljeä.

-Muistatko sinä kun oltiin siellä rannalla? Kysyn hiljaa.

Veli luo pitkän katseen minuun.  Katseen joka kertoo jotain aivan muuta, kun veli sanoo.

-En muista.. Mä en muista mitään siitä päivästä. Se huokasee.

-Mä niin pelkäsin sinun puolesta. Niiskautan lopulta.

Sillä hetkellä mun sisällä jokin leimahti, toi kyyneleet silmiin ja tajusin, että veli todella tuli takaisin, missä ikinä näiden viikkojen aikana ehti unimaailmassa kulkeakkaan, minun rakas veli makaa siinä, vielä kovin hentona ja väsyneenä, mutta ilmeet palanneina kasvoille.  On siinä vain  ja saa minut hymyilemään kyynelten läpi sanomalla vain :  ” Tulipahan nukuttua univelkoja. ” Ja pienesti kivusta irvistäen.  Monen pitkän ja tukahduttavan viikon jälkeen minulle annetaan lupa hymyillä, ihmiset  saa lopultakin lukea lehdestä, miten Syhylän rannalta kadonnut poika on löydetty, ja on toipumassa hitaasti mutta kuitenkin.

Kaiken epätietoisuuden ja pelkäämisen jälkeen, tuntuu mahdottomalta ajatella, että kohta kaikki olisi taas hyvin.

-Minä kyllä sen perkeleen etin käsiini vaikka ite, joka sulle teki tämän. Isä murahtaa väsyneenä.
Jukka kääntää päänsä isään päin ja katsoo tätä vedet silmissä.
-Millonka myö ruetaan sitä autoo korjaamaan? Se kysyy isältä.
Isän poskille valuu kyyneleet, miten tuo pieni arkinen lause tuntuikaan niin uskomattoman kalliille.
-Kyllä sen kerkee. Isä naurahti pienesti.

Äiti ja isä päättää lähteä hakemaan kahviosta jotain syömistä, ja me jäädään Jukan kanssa kahdestaan valkoisena hehkuvaan huoneeseen. Hetkeen me ei puhuta mitään. Olisi niin paljon asioita joita haluaisin kysyä, niin paljon kerrottavaa Artusta ja minusta, Panusta ja Makesta. Mutten tiedä mistä aloittaisin.

- Mitä se sisko miettii? Jukka tökkää mua kylkeen.
-Näin Maken tänään. Se kerto miten se oli jättäny sut sinne mettään, ja pyys multa anteeks, ihan niinkun kaikki ois sillä selvä. Luulikohan se todella että oisin  vaan silittäny sen päätä ja sanonu ettei haittaa. Mä kerron.
-Älä nyt, minä oon kuitenkiin tässä. Mitähän Artulle kuuluu? Jukka kysyy aihetta vaihtaen.
Pieni hymy leviää mun kasvoille.
-Me ollaan Artun kanssa yhessä, ja varmaan sekin kohta tulee tänne, kunhan pääsee töistä. Kerron veljelle.

Pari seuraavaa yötä mä vietin Jukan kanssa sairaalassa.
Valvoin sen vierellä, ja vahdin, että sillä on kaikki hyvin.

Jatkuu....